Miksi jotkut autistit välttävät katsekontaktia?
Katsekontaktista -tai siitä etteivät kaikki sitä ota- tehdään mediassa toisinaan hämmentävän iso numero. On ilmeisesti aivan poliittisesti korrektia syrjiä niitä jotka eivät katsekontaktia ota, ja paimentaa kansaa katsekontaktiin suorasanaisesti. Miksi niin pitää edes tehdä, jos se on niin mahdottoman luontevaa?
Katsekontaktin puutteeseen kohdistuva syrjintä ja ennakkoluuloisuus on tyypillinen esimerkki autistien kohtaamasta syrjinnästä. Vaikka moni ymmärtää, ettei ole ok ilmoittaa suoraan syrjivänsä autisteja, yksittäisten autismipiirteiden syrjintä onkin aivan toinen juttu. Vapaata riistaa ovat niin autisteille normaalit elämäntapavalinnat, kuten elämän merkkipaalujen saavuttaminen myöhään, yksin oleminen, persoonalliset esteettiset mieltymykset kuin poikkeamat kehonkielessä tai fyysinen kömpelyys…lista on pitkä.
Tietysti alkuun pitää muistaa sanoa, etteivät autistit ole ainoita jotka välttelevät katsekontaktia. Autismia ei voi tunnistaa siitä yhtään se enempää kuin mistään muustakaan yksittäisestä piirteestä. On myös paljon autisteja joilta katsekontakti sujuu täysin luontevasti, ja vielä useammat maskaavat sosiaalisten sanktioiden pelossa, oman terveytensä ja hyvinvointinsa kustannuksella. Omasta elämästäni aivan liian monta kymmentä vuotta kului maskaten. Burnoutin jälkeen moiseen ei ole enää ollut yksinkertaisesti energiaa. Pakon edessä sain hämmästyksekseni huomata, ettei katsekontaktin reipas välttäminen juuri häiritse kommunikaatiota eikä tee minusta hylkiötä. Aitoudella pärjää sittenkin!
Silloin kun sillä on väliä, saatan nykyään ilmoittaa suoraan olevani autisti, ja ettei katsekontakti kuulu repertuaariini. Kaikki joille olen näin sanonut, ovat suhtautuneet ilmoitukseen hyvin. Olisipa ollut hauskaa, jos ei olisi tarvinnut elää neljääkymmentä vuotta ja saada terapeutilta tukea ja yllytystä huomatakseen, että aikuisten oikeasti katsekontakti on lopulta varsin turha. Kohteliaisuutensa, yhteiskuntakelpoisuutensa ja luonteensa rakastettavuuden voi ilmaista monilla muillakin tavoilla. Siksi sekä katsekontaktin maskaamisesta stressaaminen että katsekontaktin paheksuminen ovat hukkaan heitettyä energiaa. Eikö kaikkein kohteliaisinta olisi suhtautua uusiin ihmisiin hyväntahtoisesti ja tekemättä keittiöpsykologisia tulkintoja puolituttujen ja -tuntemattomien kehonkielestä?
Autistiyhteisössä katsekontakti ja paineistus siihen ovat vakiopuheenaiheita. Lajitovereiden kanssa jutellessani olenkin saanut selville, että ne autistit jotka välttävät katsekontaktia, tekevät niin jostakin hyvästä ja ymmärrettävästä syystä. Seuraavat neljä taitavat olla suosituimpia, yhdessä ja erikseen.
- Katsekontakti on yksinkertaisesti hirvittävän epäluonteva. Turha luulla, että katsekontakti olisi hoidettu sillä, että tuijottaa keskustelukumppanin silmämuniin. Ehei. Myönteisen vaikutelman luomiseksi katsekontaktin pitää olla juuri oikeanlainen, tapahtua täsmälleen oikealla hetkellä ja kestää juuri oikean ajan. Toisin sanoen, katsekontaktin vaatiminen on käytännössä neurotyypillisyyden testaamista. Ellei se tule luontevasti, juuri oikeanlaista katsekontaktia on todella vaikea teeskennellä. Jokainen varmasti osaa kuvitella, miten vaikeaa kommunikointi on, jos oikeaoppista katsekontaktia pitää yrittämällä yrittää. Epäonnistumisesta luonnollisesti rangaistaan yhtä häijysti kuin katsekontaktin väliin jättämisestä kokonaan. Ei kovin reilua, vai mitä?
- Katsekontakti kuormittaa Oli katsekontakti maskattu tai jotakin, mihin vaivoin pystyy jos kovasti tsemppaa, se kuormittaa monia autisteja kohtuuttomasti. Moni meistä on kasvanut (ja kasvaa edelleen) ylikuormittuneena eikä tunnista kuormituksen kertymistä helposti. Itselleni kirkastui burnoutin myötä, miten paljon energiaa katsekontaktin maskaaminen oli minulta vienyt. Niin paljon, ettei siihen enää ole mitenkään varaa, jos eli kun haluan voida hyvin ja olla työ- ja toimintakykyinen. Hyvien tapojen tarkoitus on tehdä sosiaalisesta kanssakäymisestä sujuvaa ja positiivista. Näin ei todellakaan ole, jos yhdeltä osapuolelta vaaditaan itsensä kohtuutonta kuormittamista ja uuvuttamista vain jotta toinen osapuoli saisi pikkuisen dopamiinikiksinsä. Hyvät käytöstavat ovat kaikille reilut ja yhdenvertaisesti mahdolliset, eivät uuvuttavia, eivätkä ovela keittiöpsykologinen testi.
- Katsekontakti tuntuu hyökkäävältä Katsekontakti ei suinkaan edusta universaalia kohteliaisuutta. Maailmassa on kokonaisia kulttuureja, jotka ovat katsekontaktia välttävien autistien kanssa samaa mieltä siitä, että suora katsekontakti on jotenkin aggressiivinen ja epäkohtelias. Lähi-idästä Havaijille tunnetaan monia kulttuureja, joissa katsekontaktia välttävä on se kohtelias kansalainen. Ne asiat joita katsekontaktin väitetään kommunikoivan, voidaan näissä kulttuureissa kommunikoida täysin sujuvasti ilmankin- ja voitaisiin meilläkin, jos ymmärrettäisiin, ettei se ole kaikille sopiva tapa ilmaista kohteliaisuutta.
- Katsekontakti rikkoo rajoja Minulle, kuten monelle muullekin autistille, maskaamaton katsekontakti on äärimmäisen intiimi. Sen paikka on läheisimmissä ihmissuhteissa -käytännössä omassa perheessä, kun perheenjäsenten välit ovat läheiset ja lämpimät. Vaikka huomaavaisuus vaatii toisinaan kuormituksen sietämistä (joskaan ei läheskään niin kovan kuormituksen kuin mitä autistit sanalla tarkoittavat), ketään ei voida vaatia sen nimissä rikkomaan rajojaan. En suinkaan ole erityisen tyly ja etäinen jättäessäni katsekontaktin väliin -myös muun muassa monivuotinen terapeuttini ja paras ystäväni ovat henkilöitä, joiden seurassa katselen sujuvasti pitkin seiniä. Myös autisteilla on oikeus henkilökohtaisten rajojen koskemattomuuteen. Se, jos osa rajoista sattuu menemään toisaalla kuin useimmilla, ei ole mikään syy olla kunnioittamatta niitä. Koska katsekontaktin puuttuminen on toistaiseksi sosiaalisesti sanktioitu, mielestäni voisi hyvin nähdä sen reippaan välttämisen myönteisenä, merkkinä aitoudesta ja luottamuksesta: en maskaa seurassasi, koska luotan ja oletan, että hyväksyt minut sellaisena kuin olen.
Autistien on tärkeää ymmärtää, ettemme ole katsekontaktia velkaa kenellekään. Vänkääminen siitä, että kyllä katsekontakti oikeasti tuntuu aina hyvältä, ei ole universaalien totuuksien lausumista vaan myrkyllistä gaslightausta, eikä mikään määrä maanittelua, vaatimista tai koirakouluttamista (aka. ABA) asiaa muuksi muuta. Sen vaatiminen, että omien rajojen rikkomista vain pitäisi sietää, koska enemmistö haluaa niitä rikkoa, on rajatonta käytöstä, jonka ilmaantuessa kuvioihin ollaan jo hyvin kaukana kaikesta kohteliaisuudesta ja hyvistä tavoista. Omat rajat menevät jokaisella siellä missä ne menevät. Ympäristön on syytä hyväksyä se, etteivät kaikkien rajat ole samat. Kaiken tarpeellisen pystyy kyllä kommunikoimaan monella tavalla. Väittäisinkin, että silloin kun katsekontaktin puuttumisesta tai erilaisuudesta tehdään ongelma, se todellinen ongelma tilanteessa on kyllä aivan muualla.
Kaiaon missiona on tehdä autismista ja aistiherkkyydestä ymmärrettävää ja helposti lähestyttävää ja kuvata autismia tavalla, jonka autistit tunnistavat omakseen. Jos haluat ymmärtää paremmin autismia, ota yhteyttä saara.reiman@kaiao.fi