Perheensisäinen empatiakuilu iskee neurovähemmistön lapsiin
Neurovähemmistön lasten rasittavuudesta on nykyään ihan poliittisesti korrektia avautua julkisuuteen. Niin tekeminen kuulemma peräti auttaa ymmärtämään perheiden haasteita, saamaan apua ja edistää vanhempien jaksamista. Vähän lapsen kustannuksella, mutta tarkoitus pyhittää ja niin edelleen.
En sano, etteikö enemmistöön kuuluvalla vanhemmalla voisi olla rankkaa. Mutta sanon, että enemmistöön identifioituvat voisivat vähän miettiä empatian ja lapsen kenkiin asettumisen kautta, missä, kenelle ja miten näistä teemoista keskustellaan. Lapsen oikeudesta yksityisyyteen someaikana on jo herätty jonkin verran keskustelemaan, mutta kun puhutaan vähemmistöihin kuuluvista lapsista, pohdittavien asioiden lista ei siihen pääty.
Kukapa ei haluaisi saada käsiinsä aikuisena julkista avautumista, josta tunnistaa oman vanhempansa kertomasta, miten kamalaa on ollut olla minun vanhempani? Itse asiassa, ei tarvitse olla edes aikuinen, vaan lukutaitoinen ikä riittää, siis esim. minun tapauksessani kahdesta vuodesta ylöspäin. Jokaisen luulisi muistavan omasta lapsuudestaan, että lapset voivat olla yllättävän fiksuja ja saada käsiinsä sellaistakin, mikä ei vanhempien mielestä niihin kuulu.
Toiseksi, tämä narratiivi nostaa keskiöön taas vahingollisia stereotyyppejä vahvistaen sen, miten kamalaa on olla neurovähemmistöläisen läheinen. Tämä on neurovähemmistöön kuuluvien demonisointia. Huomion keskipisteeksi nousevat jälleen enemmistöpositiossa olevien aikuisten tunteet ja lapsen näkökulma unohtuu. Onko sitä edes? Voiko lapsen etu muka olla muuta kuin hänen vanhempansa etu?
Samalla normalisoidaan aikuisen ymmärtämättömyys ja keinojen puute, ehkä jopa ymmärretään pikkuisen kaltoinkohteluun turvautumista. Kuka nyt noiden pienten hirviöiden kanssa edes pärjäisi? ”Virheet” saavat automaattisynninpäästön -paitsi niiltä, jotka tuntevat ymmärtämättömyyden seuraukset nahoissaan. Heiltä ei tarvitse kysyä.
Myös sen taakse, että lapset eivät voi puhua omasta puolestaan, on helppo piiloutua. Silloin unohtuu se, että lapset kasvavat aikuisiksi. Keskuudessamme on paljon aikuisia, jotka ovat aikaisemmin olleet vähemmistöön kuuluvia lapsia ja joilla siis on ensi käden tietoa siitä, millaista on olla lapsi jota erottaa useimmista elämänsä ihmisistä empatiakuilu. Se tieto olisi varsin valaisevaa. Muuten keskustelua käyvät vain enemmistöön kuuluvat ihmiset, jotka keskustelevat keskenään toiseutettua vähemmistöä koskevista tulkinnoistaan. Sellaisessa keskustelussa kukaan ei ole sellaisessa episteemisessä asemassa, josta käsin näiden tulkintojen paikkansapitävyyttä voisi järkevästi arvioida.
Koska Vastakkainasettelu ja Syyllistäminen ovat pahimpia tunnettuja nykymaailman demoneita, jotka herättävät kansassa paljon enemmän kauhua kuin Beelzebubit ja Abaddonit, kasvattajien ja lasten välisestä empatiakuilusta on tullut tabu. Tabujahan ovat asiat, joiden pelkän mainitsemisenkin jo varoitellaan ”lisäävän vastakkainasettelua” ja joista koetaan siksi parhaaksi vaieta kokonaan. Perheensisäisestä empatiakuilusta vaikeneminen kuitenkin syventää ongelmia ja vain lisää kaikkien osapuolten kärsimystä ja kuormitusta.
Empatiakuilu ei kuitenkaan ole minkäänlainen kasvattajien epäonnistuminen. Se on tieteellinen fakta; eri neurotyyppien edustajien välillä lähtökohtaisesti vallitseva asiaintila. Perheensisäisen empatiakuilun puheeksi ottamisen tarkoituksena ei siis ole syyllistää vanhempia vaan päinvastoin selventää ja valaista tilannetta, helpottaa kommunikaatiota ja auttaa kontekstoimaan havaitut haasteet oikein ja sitä kautta auttaa löytämään tilanteisiin aidosti toimivien ja lapsen etua edistäviä ratkaisuja. Empatiakuilu ei ole mystinen eikä ylittämätön ilmiö- paitsi siinä tapauksessa että halutaan teeskennellä, ettei sitä ole olemassakaan.
Milloin siis ollaan valmiita kuuntelemaan entisten neurovähemmistöläisten lasten avautumisia siitä, miten rankkaa on olla vähemmistöön kuuluva lapsi nentistisessä perheessä? Koska enemmistö haluaisi tietää, millaista on olla lapsi, jonka perustarpeet ohitetaan ja häntä rangaistaan omana itsenään olemisesta ja perustarpeidensa ilmaisemisesta? Tai millaista on tulla päivästä toiseen gaslightatuksi jopa fyysisistä tuntemuksistaan systemaattisesti? Millaista on olla lapsi maailmassa joka on käsittämätön, vihamielinen, uuvuttava ja tuskallinen aivan yksin -ei fyysisesti, vaan ihmisenä, jota kukaan ei aidosti ymmärrä eikä kohtaa. Lapsena, jota moititaan ja ymmärretään väärin jatkuvasti, ja joka leimataan erityiseksi koko ajan niin, ettei hän koskaan saa olla vaan lapsi?
Ennen kuin tästä ollaan valmiita puhumaan, tämä ei ole mikään rakentava tai ymmärrystä lisäävä keskustelu, vaan samaa vanhaa nentismin uusintamista meistä pienimpien ja heikoimpien kustannuksella. Niin kauan kuin neurovähemmistön demonisointi on ok eikä ongelmista osata puhua paremmista näkökulmista, syrjinnän kulttuuri ja nentismi rehottavat. Neurovähemmistön lapsista kasvaa traumatisoituneita aikuisia.
Olen muuten pannut merkille, että yksityisasiakkaideni ”hirviölapset” ovat minusta yleensä harvinaisen rakastettavia nuoria ihmisiä, joita vain ei olla ymmärretty alkuunkaan. Olen tottunut olemaan tämän näkemykseni kanssa sen verran yksin, että oletan sen johtuvan jaetusta neurotyypistä.
https://www.is.fi/perhe/art-2000009714119.html
Kaiaon missiona on toimia sillanrakentajana valtaväestön ja autistien välille muun muassa tarjoamalla konsulttitukea eri tarpeisiin sekä organisaatioille että yksityisille perheille, kouluttamalla ja edistämällä yhdenvertaista viestintää. Jos haluat ymmärtää paremmin autisteja ja autismia sekä edistää yhdenvertaisuutta, ota yhteyttä!