Kesyyntyvä kaaos
Tunteiden kanssa kamppaileminen on inhimillistä. Kamppaileminen vahvojen mutta epämääräisten, outojen ja vaikeasti sanoitettavien tunteiden kanssa on autismityypillistä. Koemme usein tuntevamme jotenkin väärin ja tavalla, jota muut eivät ymmärtäisi.
Huolelle on hyvät syyt. Monet uskovat edelleen, että autistit ovat tunnevammaisia jotka eivät koe tunteita, tai ainakaan syviä tunteita. Myyttiin autistien kyvyttömyydestä rakastaa törmää yhä surullisen usein. Itse uskon, että tämä ennakkoluulo selittää myös osaltaan autisteihin kohdistuvaa epäinhimillistämistä: kun ihmiset eivät osaa lukea tunteitamme, he olettavat, ettei niitä ole. Jos emme tuota tilanteeseen nähden ”asianmukaisia” tunnereaktioita, oletetaan helposti että tarvitsemme voimaperäisempiä otteita.
Useimmilla autisteilla on kuitenkin aivan normaali tunnekapasiteetti (toki yksilötasolla on olemassa kaikenlaisia ihmisiä, niin autisteissa kuin neurotyypillisissäkin). *Kyky kokea* tunteita ei ole neurotyyppejä erottava tekijä. Ja jo termin ”erityismielenkiinnon kohde” olemassaolo pitäisi vihjata siihen, että tunteidemme intensiivisyys on herättänyt huomiota -ja saman tien tietysti patologisoitu reippaasti.
Monet meistä myös kärsivät aleksitymiasta, eli vaikeudesta tunnistaa tunteita ja jopa fyysisiä tuntemuksia. Se ei mielestäni ole autismipiirre lainkaan, vaan traumavaste jonka on aiheuttanut lapsuuden ja nuoruuden gaslightaus josta useimmat meistä ovat joutuneet kärsimään. Ei ole mikään ihme, että vahvojenkin tunteiden tunnistaminen parikymppisenä tuottaa isompia vaikeuksia, jos olet elänyt lähes koko siihenastisen elämäsi ympäristössä joka on kertonut, että pahalta tuntuvat asiat tuntuvat todellisuudessa hyvältä, kipua tuottavat asiat eivät oikeasti voi sattua ja että ”kaikki” pitävät asioista joista sinä et todellakaan pidä joten et vain ymmärrä omaa parastasi. Miten näin järjestelmällinen ja vahva kokemusten mitätöinti voisi olla jättämättä jälkiä lapsen mieleen?
Me myös hahmotamme sosiaalista todellisuutta toisin kuin useimmat. Kehonkielemme voi olla erilainen, vaimea, tai meillä voi olla huomiota herättäviä stimmejä. Meillä on oma kulttuurimme ja oma rakkauden kieli. Tapamme ilmaista empatiaa ja välittämistä eroavat neurotyypillisestä. Aikomuksemme ja tekomme ymmärretään helposti väärin, ja toisinaan seuraukset ovat hyvin ikävät. Ja kyllä vain, tämä toimii toisinkin päin! En suinkaan ole ainoa autisti jonka täytyy muistutella itseään siitä, että neurotyypillinen empatian ilmaisu ei ole teeskentelyä ja kehnosti naamioitua välinpitämättömyyttä, vaikka siltä se minusta intuitiivisesti näyttääkin.
Liian usein pelkäämme myös ilmaista tunteitamme ajatellen, että ne torjutaan vääränlaisina tai liian intensiivisinä. Silloin kun meitä ei syytetä tunteettomiksi roboteiksi, saamme usein kuulla olevamme ”raskaita” ja jotenkin liikaa. Liian herkkiä. Liian intohimoisia. Mitättömät asiat suhteettoman syvästi tuntevia. Sulamme kuin entinen ydinreaktori ja sulkeudumme kun aivot vetävät hätäjarrusta. Muodostamme joskus nopeasti vahvoja mielipiteitä jo siksi, että huipputehokkaat aistimme keräävät informaatiota paljon nopeammin kuin neurotyypilliset aivot. Ja tietysti toisen ihmisen tunteiden peilaaminen on ihan vääränlaista empatiaa joka ei vastaa neurotyypilliseen sympatisoinnin tarpeeseen.
Meidän on tärkeää koittaa kehittää kommunikointitaitojamme. Useimmat meistä eivät ole siltäkään osin synnynnäisesti huippulahjakkaita, ja kotikasvatuksessakin on usein toivomisen varaa. Voimme kuitenkin harjoitella ja kehittyä. Kommunikaatiossa kyse on oikeiden sanojen löytämisestä sekä sanomiseen tarvittavan rohkeuden kehittämisestä. Kommunikointitaitojen oppiminen tekee ärsyttävästä vänkääjästä vahvan aktivistin, ikuisesta valittajasta analyyttisyydestään kiitetyn ajattelijan, rasittavasta ihmisestä hyvän edunvalvojan. Vaikka oppimiskyvyn rajat ovat yksilölliset, jokainen meistä voi varmasti yrittää osata huomenna hiukan enemmän kuin tänään. Oppiminen on tulosta ahkerasta harjoittelusta.
Kuten muulloinkin, toimiminen olettaen, että olemme vain kömpelöitä neurotyypillisiä tai että neurotyypillinen tapa tuntea on oikea ja meidän tapamme väärä, johtaa vain pahoinvointiin ja monenlaisiin vaikeuksiin. Silloin sorrumme yrittämään tunteiden sääntelyä voimankäytöllä lempeyden ja hyväksynnän sijasta. Meidät on opetettu ajattelemaan, että ”hallinta” tarkoittaa tunteiden piilottamista, tukahduttamista tai kieltämistä. Takiwatangan asukkaille se tarkoittaa kuitenkin tutkiskelusta nousevaa ymmärtämistä. Joskus tämä ymmärtäminen johtaa tunteiden kunnioittamiseen mukautuksilla, joskus taas meidän on lempeästi ohjattava emotionaalinen energiamme rakentaviin ilmaisu- ja purkutapoihin.
Sen sijaan että kamppailisimme tunteitamme vastaan, meidän on opittama ”päästämään kaaos valloilleen” tavalla joka valjastaa ja jalostaa tunteidemme energian. Tunteiden vahvuus ei ole pelottava peto joka tulee kahlita. Tunteet ovat vain energiaa jonka taitava osaa hyödyntää. Autistinen intohimo on upea luonnonvoima. Taitavasti toimimalla voimme taikoa sisällä kasvavan muodottomasta, kaoottisesta tunteesta voiman jolla voi parantaa maailmaa.
Kaiao auttaa ymmärtämään autismia ja autistista kokemusta. Ota yhteyttä saara.reiman@kaiao.fi, niin jutellaan lisää!