Elämysten poluilla

Kaikki virtaa, mikään ei pysy paikallaan.

Herakleitos

Lenkkireittini on pysynyt samana noin viisitoista vuotta. Neurotyypillisten tuttavieni mielestä tämä on jotenkin erikoista. He vihjaavat joskus, että minun pitäisi vaihtaa välillä reittiä jotta en kyllästyisi koko lenkkeilyyn. Autismiin tutustuneet ihmiset puolestaan selittävät tällaista käyttäytymistä mielellään puhumalla turvaa tuottavista kaavamaisista rutiineista.

Tässä ajatuksessa saattaa olla hitusen perää, mutta päällimmäinen syy viihtymiseeni reitilläni on vieläkin yksinkertaisempi: minun näkökulmastani reitti on täynnä vaihtelua, virikettä, uutuutta ja yllätystä. Minulla ei ole vaihtelunhaluun liittyvää tarvetta vaihtaa reittiäni. Sen sijaan minulla kyllä on pysyväisluontoinen tarve laittaa kuormittumiselle sen verran rajoja, etten esimerkiksi vaihda lenkkireittiäni vain sillä perusteella, että niin neurotyypilliset tekisivät.

Neurotyypillisten ja autismikirjolaisten on välillä hieman hankalaa ymmärtää toisiaan. Yrittäessäni kuvitella, miltä lenkkireittini näyttää neurotyypillisen silmin, koitan ajatella sen olevan mustavalkoinen, huonolaatuinen mykkäelokuva, joka toistuu loputtomana luuppina. Siinä ei ikinä tapahdu mitään uutta, kaikki olennainen on äkkiä nähty. Joo-o, kyllä sellainen ankeus saisi minutkin kaipaamaan vaihtelua!

En tosin tajua, mitä yhteistä sellaisella maisemalla on rakkaan lenkkipolkuni kanssa. Kaikki virtaa, sen tiesi jo Herakleitos muinaisessa Jooniassa. Tällä viikolla puutarhoissa kukkivat eri kukat, reitin varrella tuoksuvat aivan eri tuoksut, taivaskin on aivan erilainen kuin viime viikolla. Vuodenajan vaihtuminen tarkoittaa sitä, että melkein kaikki aistimukset menevät uusiksi.

Yhtäkkiä maisema on aivan toinen, ja saan kiittää onneani siitä, että edes tie kulkee kuten ennenkin. Nyt keskikesän tienoilla kirjoittaessani voin toki muistaa, miltä tuntuu tuuli kantaessaan ensimmäistä etiäistä lähestyvästä syksystä. Muistaminen on kuitenkin kaukana kokemisesta.

Toki jotkut asiat muuttuvat harvemmin kuin toiset: reitti ohittaa samat rakennukset, siinä on kaksi pidempää ylämäkeä ja yksi tasoristeys. Myös puut pysyvät periaatteessa paikoillaan, elleivät satu huojumaan tuulessa tai ellei puutarhan omistaja ole innostunut pistämään matalaksi kokonaista omenatarhaa, kuten sain huomata tapahtuneen viime viikolla. Siinä kohdassa reittini ei enää jatkossa kuljekaan vanhan omenatarhan ohi, vaan vain suurehkon pihanurmikon ohi. Se siitä ”samana” pysymisestä sitten.

Ovesta ulos astuessani oikeastaan ainoa, minkä voin varmaksi sanoa on se, että luvassa on jotain erilaista kuin viime lenkillä. Muuttolinnut, kesän etenemisestä tiedottavat perhoset, naakkojen äänekkäät kyläkokoukset pellolla ja marrasajan pihlajanmarjoja etsiskelevät tilhet ilmaantuvat omaan tahtiinsa. Poutapäiviä on ympäri vuoden, mutta kirkas kesätaivas, kuulas syyspäivä, talven kalpea valo ja kirkastuva kevät ovat ihan erilaisia silti.

Kaikki on elossa, liikkeessä, muuttuvaista. Missä välissä tämän keskellä olikaan tarkoitus -tai edes mahdollista- tylsistyä tai alkaa ajattelemaan, että kaikki tämän tien varrella on jo nähty ja koettu? Miksi elämyksiä pitäisi lähteä etsiä kauempaa vaikka niitä löytyy nytkin vaikka miten paljon ilman että tarvitsee edes päätään kääntää? Miksi olennaisempia olisivat ne muutamat asiat jotka eivät ole muuttuneet sitten viime lenkin kuin kaikki se, mikä on uutta ja odottaa pääsevänsä tarjoamaan uusia elämyksiä?

Olen oppinut, että ymmärtämisen haasteet neurotyypillisten kanssa keskustellessa ovat joskus sitä tasoa, että pitää olla tarkkana siitä, puhummeko samoista asioista aina silloin kun kuvittelemme tekevämme niin. Lenkkeily on selkeästi yksi tällaista erityistä huolellisuutta vaativa keskustelunaihe.