Intensiiviset sisämaailmamme
Silloin kun autisteja ei syytetä tunteettomiksi ja ”robottimaisiksi” johtuen siitä että hiljainen tai epätavanomainen kehonkielemme on erehdytty tulkitsemaan emotionaalisen kapasiteetin puutteeksi, meitä syytetään helposti siitä että olemme jotenkin liikaa. Liian intensiivisiä. Liian keskittyneitä erityismielenkiinnon kohteisiimme. Liian perinpohjaisia. Liian innokkaita puolustamaan sitä mikä on meille tärkeää. Mielipiteemme ovat liian vahvoja, ja olemme ylipäätään jotenkin raskaita. Joskus huomaamme ettemme voi ohittaa ja jättää asioita silleen yhtä sujuvasti kuin neurotyypilliset. Toisinaan taas hyperfokuksemme tekee meistä niin tehokkaita että se saa ihmiset ympärillämme tuntemaan olonsa epämukavaksi. Jos jokin tuottaa meille iloa, saatamme nauttia siitä vielä kauan sen jälkeen kun neurotyypilliset ovat kyllästyneet ja lähteneet etsimään vaihtelua. Tehokkaat aistimme eivät tuota vain ylikuormitusta ja kärsimystä, vaan ne voivat tuottaa myös intensiivisiä mielihyvän elämyksiä ärsykkeistä jotka ovat useimmille liian hienovaraisia ja pieniä tuntuakseen oikein miltään.
Kaikki tämä herättää helposti kielteistä huomiota. Hyljeksinnän pelko saa meidät kehittämään selviytymisstrategioita. Vähitellen opimme piilottamaan aina vain suuremman osan itsestämme. Itsensä kutistamisesta, tunteiden ja tunteenilmausten piilottamisesta ja maskaamisesta tulee toinen luonto. Ongelmaksi kuitenkin jää, että yritimmepä miten paljon tahansa, siitä ei koskaan tule *ensimmäistä* luontoamme. Sen sijaan meihin asettuu syvä tuska, joka tulee itsestäänselväksi osaksi olemassaoloamme.
Vielä nykyäänkin on olemassa paljon neurotyypillisiksi ja jopa autismiasiantuntijoiksi identifioituvia ihmisiä, joiden mielestä kärsimys on luonnollinen ja väistämätön osa etenkin autenttisesti elettyä autistista elämää. He ajattelevat, että tuska on looginen seuraus viallisuudestamme. Jotkut jopa kritisoivat niitä jotka puhuvat autistisen kokemuksen hyvistä puolista autismin glorifioinnista. Kulttuurissamme on vahva pohjavirtaus jonka mukaan onnellisuus kuuluu vain suurinta sosiaalista arvostusta nauttiville yhteiskunnan jäsenille. Kulttuurisista ihanteista poikkeavien odotetaan kärsivän. Kun kyse on autistien kaltaisesta vahvasti stigmatisoidusta vähemmistöstä, odotetun kärsimyksen määrä on jo valtava. Kärsimyksen nähdään olevan sekä alhaisen sosiaalisen statuksemme syy, seuraus että ilmenemä. Kuitenkin maskaaminen jota ehdotetaan usein keinoksi välttää kärsimys, on autisteille yhtä haitallista kuin muillekin vähemmistöille. Maksamme maskaamisesta sekä mielen- että fyysisellä terveydellämme…samalla kun pysymme sittenkin sisältä kauniina ja intensiivisinä olentoina jotka eksistoivat täydellisessä sopusoinnussa intensiivisen maailmamme kanssa.
Tämä kohtalo on mielestäni sekä eettisesti kestämätön että vältettävissä oleva (ainakin teoriassa, vaikkei valitettavasti vielä käytännössä läheskään kaikille). Nähdäkseni ratkaisu autistien liiallisen intensiivisyyden ongelmaan ei ole se, että autistit pienentävät ja maskaavat itseään vaan se, että neurotyypilliseksi identifioituvat ihmiset kasvattavat sydämistään niin suuret, että niissä on tilaa meillekin. Ihmiskunnan neuromonimuotoisuus on fakta joka jokaisen on syytä hyväksyä, ja hyvä myös olisi, jos ainakin useimmat voisivat myös nähdä autismityypilliseen olemassaoloon sisältyvän kauneuden. Kaikelle on aikansa ja paikkansa, myös autistiselle intensiivisyydelle ja autenttisuudelle.
Tämä ei tarkoita, ettei autistien tarvitse opetella peruskäytöstapoja tai yrittää tulla toimeen monenlaisten ihmisten kanssa. Toisinaan, ehkä aika useinkin, on myös kilttiä ja huomaavaista tarjota neurotyypillisille heidän arvostamiaan mukautuksia. Tasapainon tulee kuitenkin säilyä- eikä siinä että yrittää piilotella neljä kokoa liian pienen pahvikuvan takana ole tasapainosta tietoakaan. Tarvitsemme elämäämme myös turvallisia tiloja sekä ihmisiä jotka pitävät meistä ja arvostavat meitä omana itsenämme. Meilläkin pitää olla paikkoja joissa voimme rentoutua, laittaa maskin turvallisesti syrjään edes hetkeksi ja olla niitä ihmisiä joiksi synnyimme. Meilläkin on oikeus tuntea olevamme hyviä ja riittäviä sellaisena kuin olemme ja onnellisuutta siitä että elämme Takiwatangassa.
Kun maailma on sellainen kuin se nyt on, jonkun varmaan pitää sanoa ääneen sekin, ettei meillä ole mitään syytä pelätä sitä, ettei kukaan pidä meistä ja halua olla ystävämme (ja välillä muutakin!), ellemme onnistu pienentämään itseämme niin pieniksi, värittömiksi ja huomaamattomiksi olennoiksi kuin ikinä pystymme. On olemassa ihmisiä jotka tulevat toimeen intensiivisyyden kanssa ja jotka kokevat intohimoisen elämänasenteen energisoivana. Toisaalta, teimmepä mitä tahansa, *aivan kaikki* eivät koskaan tule pitämään meistä. Olennaista on ympäröidä itsensä oikeilla ihmisillä. Vaan mitenpä voisimme toivoakaan löytävämme heitä, jos piilotamme huolellisesti todellisen luontomme geneerisen miellyttävyyden taakse?
On olemassa ihmisiä, jotka tuntevat olonsa hyvin yksinäiseksi, ellei meistä näy vilaustakaan siksi että olemme huolellisesti pienentäneet ja naamioineet itsemme mahtumaan ”normaaliuden” kuvitteelliseen muottiin. Meille oikeiden ihmisten mielestä autenttisuus on raikasta eikä pelottavaa ja liian-jotain. On niitä, jotka pitäisivät meistä ja intensiivisestä maailmastamme tavattoman paljon, jos vain antaisimme siihen mahdollisuuden. Ja vaikka oikeassa elämässä olemme usein ainoita kaltaisiamme näköetäisyydellä, yksinolon tunne on vain illuusio. Nykyään kotoisa netin #ActuallyAutistic yhteisö ei koskaan ole paria klikkausta kauempana. Ellet ole löytänyt jo oikeita ihmisiäsi, se on hyvä paikka aloittaa etsinnät.
Kaiaon perustehtävä on auttaa enemmistöä ymmärtämään ja arvostamaan autisteja. Jos etsit autisteja arvostavaa, tasapainoista autismiymmärrystä, Kaiao on sinua varten! Ota yhteyttä saara.reiman@kaiao.fi, niin jutellaan lisää!