Pehmeässä ajassa
Takiwatanga*, autistinen todellisuus, on lempeä maailma. Täällä jopa aika on pehmeää. Ajan nuoli tietysti tunnetaan täällä siinä missä neurotyypillisessäkin maailmassa -se syntyy entropiasta. Mutta siltä osin kuin nykyfysiikka sallii variaatiot ajan kokemisessa -eli yllättävänkin paljon- , neurotyypillisessä ja autistisessa aikakokemuksessa vaikuttaa olevan muutama huomionarvoinen ero.
Patologisoituneessa kielenkäytössä näitä eroja on perinteisesti kuvattu esimerkiksi ”vaikeudeksi suunnitella tulevaa”, ”menneessä jumittamiseksi”, ”poikkeavasti toimivaksi muistiksi”, ”epäkypsyydeksi”, ”myöhäiseksi elämän etappien saavuttamiseksi”, ”pikkuvanhudeksi”, ”toistosta ja samanlaisuudesta nauttimiseksi”. Niin monia tapoja olla, elää ja kokea ihan väärin!
Väittäisin, että isossa kuvassa kaikilla näillä ilmiöillä on taustallaan yhteinen tekijä: ne yrittävät kuvata erilaisia ajan kokemisen aspekteja ja viittaavat siihen, että neurotyypillinen ja autistinen tapa kokea aikaa eroavat toisistaan. Aina pitää tietysti muistaa korostaa, etteivät kaikki autistit -kuten eivät kaikki neurotyypillisetkään- ole samanlaisia ja koe asioita samoin. Sen lisäksi että Takiwatanga on lempeä maailma, se on myös laaja maailma, ja jokainen autisti elää siellä omalla kulmallaan. En siis yritä kertoa, millaisia ”kaikki autistit” ovat, ehdotan vain tapaa ymmärtää eräitä osia kokemuksista ja piirteistä, jotka ovat autisteilla sen verran tavallisia, että niihin voi odottaa törmäävänsä arkisessa vuorovaikutuksessa.
Koska minulle Takiwatanga on ihme eikä häiriö, puhun tämän lajin ilmiöistä mieluummin pehmeän ajan ilmeneminä. Takiwatangalle ominaisella pehmeydellä tarkoitan, että täällä menneisyys, nykyisyys ja tuleva eivät vaikuta olevan niin terävästi erillisiä ja tasaisesti toisistaan etääntyviä kuin ne vaikuttavat olevan neurotyypillisessä kokemuksessa. Muistomme eivät aina ole tasaisesti eteneviä tarinoita -unohdamme joitakin asioita tavanomaista helpommin, kun taas etenkin emotionaalisesti latautuneet muistot voivat olla hyvinkin vahvoja ja eläviä. Tämä pätee etenkin niihin meistä, jotka kokevat vahvaa affektiivista empatiaa (mikä on autisteille tavallinen tapa kokea empatiaa, mutta jälleen kerran, olemme neurotyypillisten lailla yksilöllisiä sekä laadullisessa että määrällisessä empatian kokemisessa). Emotionaalisesti voimakkaimmat hetket ovat pehmeimpiä. Niiden eläminen muuttaa ihmistä ja tapaa, jolla he kokevat maailman jatkossa. Ne kiinnittyvät kaikkeen kokemiseen tulevaisuudessa, eivätkä siten kokonaan haalistu tai katoa vaan yhdistyvät joustavasti aina uusiin vastaantuleviin kokemuksiin.
Autistinen kyky hahmottaa säännönmukaisuuksia, kaavoja ja yhteyksiä useimpien mielestä erillisiltä näyttävien asioiden väliltä on toinen samansuuntaisesti vaikuttava tekijä. Tulevaisuuden suunnittelu tosiaan on hieman hankalaa, jos todellisuuden kokee pikemminkin verkottuneena kuin lineaarisesti järjestyvänä ja näkee tulevaisuudenkin elävänä ja liikkuvana loputtomien mahdollisuuksien verkkona, jossa mikään ei ole varmaa, jossa tunnettujen tekijöiden vuorovaikutukset voivat synnyttää emergenttejä ilmiöitä ja silloin tällöin taivaalle lennähtää musta joutsen. Mitä järkeä on laatia pikkutarkkoja suunnitelmia ja teeskennellä että tulevaisuus etenee täsmälleen niiden mukaisesti, jos näkee selvästi tulevaisuuden olevan koko ajan liikkeessä? Mitä suunnitelma silloin on, paitsi toive siitä millaisen tulevaisuuden toivoo toteutuvan ja minkä eteen koittaa voitavansa tehdä niin kauan kuin se vaikuttaa mielekkäältä?
Samalla tavalla menneiden ”murehtiminen” ja ”jumittaminen” ovat äärinegatiivisia tapoja kuvailla aikakäsitystä, jossa mennyt todella *on* läsnä jäljissään ja siinä muodossa mihin asiat ovat tällä hetkellä asettuneet. ”Mikään ei katoa lopullisesti”, kuten edesmennyt fantasiakirjailija Robert Jordan sanoisi. Kaikella mikä on koskaan ollut ja tapahtunut on paikkansa maailmankokonaisuudessa ja se kiinnittyy nykyhetkeen kausaliteettien, muistojen ja inspiraation välityksellä.
Autistisessa kyvyssä kokea intensiivistä nautintoa toistuvista ilonaiheista ja rutiineista ilman tarvetta jahdata jatkuvasti uusia virikkeitä ja elämyksiä, on syvyyttä ja kauneutta -ja myöskin tiettyä ekologista kiitettävyyttä. Menneisyyden relevanssin kokeminen intensiivisenä ei ole ”jumittamista” ellei niin valitse. Vaihtoehtona on löytää elävistä muistoista ja menneisyyden relevanssista rakennusaineita tulevalle.
Autistisen olemassaolon erityisyyttä voidaan ymmärtää myös pehmeän ajan todellisuudesta käsin. Myös iän esittämiseen ja ikäryhmän muottiin mahtumiseen liittyvät sosiaaliset paineet ja normit ohittavat meidät usein huomaamattomasti. Autenttisuus on kokonaisvaltaista läsnäoloa hetkessä. Emme siis vain havaitse aikaa pehmeänä, vaan myös olemme sen muovaamia. Niille, jotka tarkastelevat meitä toisenlaisesta todellisuudesta käsin, olemme osa todellisuutta, jossa vallitsee pehmeä aika. Sellaisina olentoina vastustamme toisinaan varsin menestyksekkäästi aikaleimoja, joita naapuritodellisuuden asukit yrittävät meihin lyödä. Ehdottaisinkin niille, jotka kokevat vetoa autistien sovittamiseen ”tyypilliseen” ikäisensä ihmisen muottiin, että kokeilisitte…vain lopettaa hetkeksi.
Pystyn kyllä näkemään tiettyä tyydyttävyyttä siinä, että onnistuu menestyksekkäästi sijoittamaan ihmisen pikku lokeroon. Mutta ei kai se voi kilpailla sen kanssa, että tarjolla olisi tilaisuus nähdä vilaukselta erilainen aika-avaruus? Niin kävisi, jos hyväksyisi autistisen ihmisen ja jättäisi lokeroimiset väliin. Silloin voisi ehkä, hetken ajan, nähdä meidän uivan sulavasti ja väsymättä omassa ajassa, johon kuulumme, pehmeässä ajassa joka on erilaisuudestaan huolimatta riittävän todellinen voidakseen näyttäytyä niille jotka malttavat pysähtyä katsomaan, pohtimaan ja ihmettelemään.
Autistinen tapa kokea aika ei ole vähemmän tosi tai enemmän väärä kuin neurotyypillinen tapa. Maalaisjärki näissä asioissa lensi ikkunasta jo satakunta vuotta sitten. Se ei koskaan toennut suhteellisen aika-avaruuden ja kvanttilomittumisen tyyppisistä löydöistä, jotka antoivat huutia kuvitelmille vakaasti eteenpäin marssivasta ajasta. Normaaliuteen ja enemmistöön vetoaminen ja fysiikan valossa mahdollisten kokemisten tapojen vähättelemisen on myös korkea aika defenestroitua. Nykyfysiikka vaikuttaa kallistuneen filosofi Immanuel Kantin kannalle siitä, että aika vaikuttaa olevan ennen kaikkia inhimillisen havainnon muoto ja ihmisaivojen tapa ymmärtää todellisuutta. ”Ihmisaivot”, kuten hyvin tiedämme, taas ovat monimuotoisia. Maailmankokonaisuuteen mahtuvat kyllä sekä neurotyypillinen aikakäsitys että Takiwatangan pehmeä aika…ja luultavasti paljon muutakin.
*Takiwatanga tarkoittaa maoriksi autismia. Kirjaimellisesti se tarkoittaa ”omassa ajassaan ja avaruudessaan”. Se ei ole täysin ongelmaton termi, mutta monien autistien mielestä se on kunnioittavampi ja ystävällisempi tapa kuvata autistista kokemusta kuin ”autismi”. Omasta mielestäni se on erityisen käyttökelpoinen kuvaamaan autistista kokemusta todellisuudesta.
Autismiymmärrykseni perustuu yhdistelmälle relevanttia koulutustaustaa ja työkokokemusta, aktiiviseen osallisuuteen autistiyhteisössä ja oman autistisen kokemukseni reflektoinnille. Kaiao on sitoutunut jakamaan autismista tietoa tavalla joka edistää yhdenvertaisuutta ja kuvaa autistista kokemusta arvostavasti ja kunnioittavasti, itseisarvollisena ihmisenä olemisen tapana.