Kamutaskuja ja rinnakkaispuhetta: miten autistit ystävystyvät
Autistityypillisestä sosiaalisuudesta ja ystävystymisestä on viime aikoina keskusteltu autistiyhteisössä. Vanhat, sitkeät myytit siitä että autistit olisivat luonteeltaan erakkoja tai vaikeita, ikäviä ihmisiä joiden ystävä kukaan ei halua olla, ovat nimenomaan myyttejä. Neurotyyppien välinen empatiakuilu (Milton 2012) sen sijaan on totinen tosi, ja se vaikeuttaa autistien ja neurotyypillisten välistä sosiaalista kanssakäymistä ja ystävyyttä. Kuten Milton toteaa, autistien kesken empatiakuilua ei ole, vaan meillä on omanlainen, jaettu esiymmärrys sosiaalisen kanssakäymisen pelisäännöistä. Tässä kirjoituksessa käsittelen niistä kaksi.
Ensimmäinen sääntö kuuluu: hienotunteisuus on hyveistä suurimpia. Haluamme kovasti välttää tökkimästä keskustelukumppanimme herkkiä kohtia, etenkin tutustumisen alkuvaiheessa. Niinpä käytämme rinnakkaispuhetta. Neurotyypilliset tulkitsevat rinnakkaispuheen sujuvasti itsekeskeisyydeksi. Neurotyypillinen tutustuminen on enenevästi henkilökohtaisten kysymysten pallottelua -ja autistit ovat panneet merkille, että rapatessa roiskuu. Toimimme siis toisin: tutustumme niin, että kerromme itsestämme sen verran kun kulloinkin hyvältä tuntuu. Jos toinen kertoo jotakin, emme vain lausahda epämääräistä (ja usein epätotta) lausetta ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu!” vaan vastaamme kertomalla omasta vastaavasta kokemuksesta, jolloin keskustelukumppani pystyy itse arvioimaan, kuinka hyvin olemme todella onnistuneet samaistumaan. Rinnakkaispuhetta käyttämällä pysymme sekä mukavuusalueella että pystymme ymmärtämään toisiamme syvällisesti- ja niinpä autistien ystävyys on usein nopeasti syvenevää, kun se perustuu luottamuksen ilmapiirin kasvattamiselle ja toisaalta hienotunteisuudelle.
Kamutasku (frenpocket) on Lauren Anconan twitterissä lanseeraama termi, joka kuvaa sitä, miten autistinen ystävyys sopeutuu siihen elämän realiteettiin, että jaksamisemme vaihtelee usein paljon. Sosiaalinen jaksaminen voi romahtaa äkillisesti, ja toipumisessa voi kestää kauan. Tänä aikana emme aina pysty pitämään minkäänlaista yhteyttä ystäviimme.
Jos kyseiset ystävät ovat neurotyypillisiä, tästä tulee helposti ongelma, sillä neurotyypillinen ystävyys ilmeisesti kuluu jollakin tavalla, joten sen olemassaoloa on säännöllisesti vahvistettava- ja sitä ahkerammin, mitä syvempi ja merkityksellisempi ystävyyssuhde on. Autisteille tämä on ylivoimainen vaatimus, mutta autistinen ystävyys ei ”kulukaan” samalla tavalla. Ymmärrämme omasta kokemuksesta, että aina jaksaminen ja pystyminen eivät riitä, vaikka välittäminen riittäisikin. Autistin asenne on kuin sillä suomalaisella miehellä, joka ihmettelee, pitääkö vaimolle kertoa joka päivä että rakastaa, kun johan se tuli maistraatissa sanottua, eikä tilanne ole sittemmin muuttunut.
Kun autisti toteaa pitävänsä jotakuta ystävänään, hän siis ”pistää ystävänsä kamutaskuun”. Ja siellä ystävä pysyy, vaikka konkreettinen yhteydenpito syystä tai toisesta katkeaisi moneksi viikoksi tai vuodeksi. Kun kohdataan taas, juttu ja ystävyys jatkuvat siitä, mihin viimeksi jäivät. Ystävyys tai autistin lämpimät tunteet eivät ole nollaantuneet omia aikojaan. Kamutaskussa molemmat säilyvät ja jaksavat odottaa elämän helpottumista ja voimavarojen lisääntymistä.
Autistit siis kyllä arvostavat ystävyyttä ja pitävät ystävistään siinä missä kaikki muutkin -lähestymistapamme vain on erilainen kuin enemmistöllä.
Tarvitsisiko sinun päästä empatiakuilun yli? Haluaisitko ymmärtää autistista sosiaalisuutta paremmin? Kaiao kouluttaa ja tarjoaa konsulttitukea käytännön tilanteisiin. Pääset alkuun laittamalla viestiä saara.reiman@kaiao.fi.
Lähde: Damian Milton 2012: On the Ontological Status of Autism: Double Empathy Problem. Disability & Society Volume 27, 2012 – Issue 6 p.883-887.