Autismihäpeästä, neurotyypillisestä erityisyydestä ja Takiwatangan maantieteestä
Hyvää tarkoittavat neurotyypilliset kertovat usein mielellään empaattisella äänellä, ettei autismia tarvitse hävetä. Minä aina mietin, kenelle he tätä kertovat? Eivät ensisijaisesti ainakaan autisteille.
Autistien on nimittäin jo määritelmällisesti hieman vaikea tuntea sen tyyppistä epämääräistä, eksistentiaalista häpeää, joka näyttäisi olevan neurotyypillisessä elämässä tärkeä toimintaa ohjaava motivaatio. Ihmiset, jotka ovat jatkuvasti huolissaan siitä, mitä muut mahtavat heistä ajatella, ovat aika järjestään neurotyypillisiä.
Miten autistit onnistuisivat mitenkään olemaan lähellekään maineensa veroisia nolotuksia ja sosiaalisia kompastelijoita, jos sosiaalinen herkkyytemme olisi niin suuri? Häpeä tunteena on vahvasti sosiaalinen: se herää, kun pohdimme sitä, miten muut mahtavat meihin suhtautua ja pelkäämme olevamme heidän silmissään vääränlaisia, tuomittavia, kurjia ja kelvottomia. Minun on vaikea tuntea häpeää, ellen selvästi ymmärrä tehneeni jotakin väärää tilanteessa, jossa olisin voinut toimia paremminkin. Jopa yrittäessäni erikseen ajatella sillä tavalla, esimerkiksi yrittäessäni ymmärtää neurotyypillisiä, ne näyttävät minusta yleensä ajatuksilta, joissa ei ole päätä eikä häntää. Siis kuka kunnollinen, hyveellinen ihminen (eli sellainen ihminen, jonka miellyttäminen voisi ylipäätään kiinnostaa minua), tuomitsisi minut kovasti ja ankarasti muusta syystä kuin siksi että olen mokannut oikein kunnolla?
Ajatus jonkinlaisen yleistyneen huonommuuden tuntemisesta niin epämääräisellä ja arveluttavalla perusteella kuin siksi, että edustan eri neurotyyppiä kuin keskustelukumppanini, tuntuu yhtä älyttömältä kuin ajatus huonommuuden tuntemisesta siksi, että olen vaaleanhiuksinen. Ja sitten tämän häpeän pitäisi vielä olla jonkinlainen elämää varjostava perustunne?!
Olen vähitellen oppinut ymmärtämään, että tämäntapaiset ajatukset ovat kuitenkin neurotyypillisille normaaleja ja jopa tärkeitä toimintaa ohjaavia ja selittäviä tekijöitä. Sille, miksi he haluavat sitkeästi projisoida näitä ajatuksiaan autisteihin, en kuitenkaan ole keksinyt muuta selitystä kuin sen, että heiltä on jäänyt jotain olennaista autismista ymmärtämättä ja että he elävät niin korviaan myöten uppoutuneena sosiaaliseen maailmaan, että heillä on vaikeuksia edes kuvitella vaihtoehtoja omalle hahmottamistavalleen.
Todellisuudessa autistien motiivit tapaavat lähtökohtaisesti olla sisäsyntyisiä. Neurotyypilliseen verrattuna ne ovat usein erittäin selkeitä -niin selkeitä, että se jopa hämmentää sosiaalisiin peleihin tottuneita neurotyypillisiä ja tuottaa väärinkäsityksiä. Neurotyypillisillä on taipumus nähdä sosiaalisia motiiveja -kuten manipulointia, kontrollointihalua tai huomionhakuisuutta sielläkin, missä todellisuudessa on esimerkiksi vain erittäin suoraviivaisia yrityksiä laittaa aistikuormittumiselle vähän rajoja.
Soisinkin neurotyypillisten ymmärtävän maailmankaikkeuden rakenteesta ensinnäkin oman erityisen sijaintinsa sosiaalisen maailman keskellä, ja toiseksi sen, että autistit elävät sen reuna-alueilla -vieläpä niin, että katseemme on usein kohdistunut toisaalle, kaikkeen siihen mikä elää ja hengittää sosiaalisen maailman ulkopuolella. Kotimaailmani, Takiwatanga*, alkaa sosiaalisen maailman rajamailta, mutta jatkuu ajassa, avaruudessa ja sielullisuudessa kauas sen taakse.
Autismin häpeämisen kestosuosio puheenaiheena korostaakin mielestäni neurotyypillisten -mukaan lukien autistien liittolaisiksi itsensä mieltävien- ennakoluuloisuutta ja neurotyypillisen perspektiivin rajallisuutta. Neurotyypillisten soisikin kyseenalaistavan rohkeammin omaa objektiivisuuttaan ja havaintokykynsä kattavuutta. Se, mitä meidän kuvitellaan olevan, ei rajoita meitä lainkaan, vaan ainoastaan ylläpitää ja vahvistaa väärinymmärtämistä.
Jos väärinymmärryksistä muodostuu narratiiveja, joita neurotyypilliset kertovat omaan sosiodynamiikkaansa liittyvistä syistä, lähestytään huolestuttavasti valkoritarointia, jossa ”auttajat ja pelastajat” sekä keksivät ongelmat että esittävät ratkaisut niihin -eivät kuitenkaan auttaakseen aidosti, vaan pyrkiäkseen auttamisen varjolla omiin, vähemmän jaloihin tarkoitusperiinsä.
Haluatko ymmärtää paremmin autistista ajattelutapaa, hahmottamista ja autistien kohtaamia ongelmia? Kaiao auttaa mielellään- ota yhteyttä saara.reiman@kaiao.fi .
*Takiwatanga on maorinkielinen autismia tarkoittava sana, jonka tarkka käännös on ”omassa ajassaan ja avaruudessaan”. Käytän sitä kuvaamaan maailmaani ja kokemustani todellisuudesta siltä osin kuin se vaikuttaa eroavan neurotyypillisestä kokemisesta.