Autismin demonisointi johtaa autistien epäinhimillistämiseen

Yleinen ja autisteille paljon vaikeuksia aiheuttava enemmistön ennakkoluulo on, että olemme ikäviä, huonosti käyttäytyviä, rasittavia ja ärsyttäviä persoonia. Moni uskoo, että meistä on vaikea pitää ja että meitä on melkein mahdotonta rakastaa. Tieto siitä, että meistä ajatellaan näin, laittaa autistit hankalaan rakoon. Joudumme puntaroimaan, kerrommeko olevamme autisteja ja otamme sen myötä harteillemme ennakkoluulojen painon vai olemmeko hiljaa ja riskeeraamme väärinymmärretyksi tulemisen toisilla, mutta yhtä ikävillä tavoilla. Monesti ongelman ratkaisuksi nähdään maskaaminen, mikä kuitenkin tapahtuu aina autistin terveyden ja hyvinvoinnin kustannuksella -eikä usein toimi sittenkään. Ihmiset eivät välttämättä hoksasa, että olemme autisteja, mutta usein he huomaavat, että meissä on jotakin outoa ja erilaista, ja käyttäytyvät sen mukaisesti osoittaen epäluottamusta, epäluuloa ja kaikenlaista negatiivisuutta.

Autismin demonisointi asiaksi, jolla selitetään sujuvasti kaikki autistien tekemä paha ei ole vain autismin väärin esittämistä. Se on myös autistien epäinhimillistämistä. Kun ihmiset olettavat, että kaikki vikamme ja puutteemme selittyvät autismilla, taustalla kummittelee ajatus siitä, että ilman autismia olisimme pieniä enkeleitä ja päivänsäteitä, täynnä hyvää tahtoa, iloa ja hattaraa, ihmisiä jotka eivät koskaan erehdy tai mokaa.

Kuinka monta tähän kuvaukseen sopivaa neurotyypillistä tunnet? En minäkään. Ihmisyyteen sisältyy kamppaileminen tuhoisia mielihaluja vastaan ja yritystä välttää tekemästä huonoja valintoja ja isoja virheitä. Hyväksi ihmiseksi kasvaminen vaatii työtä -sellaista työtä missä virheitä ja epäonnistumisia sattuu useammin kuin välittäisimme myöntääkään. Koska autistit ovat ihmisiä, tämä kaikki pätee myös meihin. Ainoa tapa päästä pakoon tätä ankeaa asiaintilaa on välttää visusti kaikenlaista itsereflektointia (ja se vasta huono idea onkin). Kun autismi demonisoidaan, autistien oletetaan siis olevan jotenkin epäinhimillisiä ylimaallisessa jaloudessamme. Idolisoiminen ei ole ehkä yhtä loukkaavaa kuin demonisoiminen, mutta se on yhtä tehokas tapa olla näkemättä todellista, inhimillistä ihmisyksilöä.

Joskus ihmiset ovat haluttomia nostamaan esiin autistien huonoa käytöstä, koska he eivät halua olla ikäviä ihmisille, joiden näkevät olevan jo ennestään syrjittyjä, tai koska he olettavat että ei-toivottava käyttäytyminen johtuu autismista ja on siten osa autistin perusolemusta. Mutta näin ei ole oikein tehdä. Ei ole oikein kohdella ihmisiä toisin kuin muita ilman hyvää syytä -ja omat ennakkokäsitykset siitä millaisia kaikki autistit ovat ja mitä autismi on, eivät ole tällaisia hyviä syitä. Jos autistille huomautetaan hänen huonosta käytöksestään samoin kuin siitä huomautettaisiin kenelle tahansa muullekin, se antaa autistille mahdollisuuden korjata käytöstään tai -mikäli syynä todella on sellainen autismipiirre, jota ei voi tai jota ei ole kohtuullista vaatia korjaamaan norminmukaiseksi, selittää käyttäytymisensä niin että neurotyypilliset osaavat ymmärtää sen oikein sen sijaan että se tulkittaisiin samoin kuin neurotyypillisen henkilön vastaava käyttäytyminen. Huonon käytöksen kuittaaminen autismista johtuvaksi ja sen sietäminen hiljaa ei ole palvelus kenellekään.

Niin houkuttelevaa kuin olisikin vedota autismiin aina kun tekisi mieli välttyä rasittavalta itsensä kehittämiseltä ja syyttää autismia jokaisesta virheestä ja luonteenheikkoudesta, niin tekeminen tarkoittaisi autistille myös itsensä epäinhimillistämistä ja lapsellistamista. Silloinhan tulisi kieltäneeksi olevansa täysivaltainen moraalinen, normaaliin vastuun ottamiseen kykenevä toimija muiden ei-holhouksenalaisten aikuisten tapaan. Autistin pitäminen vastuullisena loukkaavasta käytöksestään on myös tasa-arvoisuuden  vahvistamista. Silloin myönnetään, että autistit voivat ymmärtää oikean ja väärän sekä tarvittaessa korjata käyttäytymistään aivan kuten muidenkin aikuisten odotetaan tekevän. Se tosiasia, että joidenkin luonteenhyveiden toteuttaminen on monille meistä keskimääräistä haastavampaa, on epäolennaista. Aivan vastaavalla tavalla myös neurotyypillisillä on keskimäärin autisteja suurempia vaikeuksia esimerkiksi rehellisyyden ja oikeudenmukaisuuden toteuttamisen kanssa.

Vähemmistöihin kuuluvien ihmisten käytöstä, mieltymyksiä ja mielipiteitä selitetään viittaamalla vähemmistöstatukseen turhankin paljon. Tiedättehän: Muslimit eivät voi vain pitää kasvisruuista, vaan Muhammed valitsee kasvislounaan uskonnollisista syistä. Lesbo ei voi vain pitää mustista vaatteista, vaan mustiin pukeutuvan lesbon pukeutumisen täytyy olla jokin lesbojuttu ja niin edelleen. Vähemmistön edustajien näkeminen vain vähemmistöstatuksensa ruumiillistumina on tapa ohittaa vähemmistöön kuuluvien yksilöllisyys, monimutkaisuus ja inhimillisyys samalla kun enemmistön edustajat on helppo nähdä yksilöinä. Autistit eivät eroa tässäkään muista vähemmistöistä.

Olemme paljon enemmän kuin käveleviä ja (usein myös) puhuvia Autismin ruumiillistumia. Olemme ihmisiä, monenlaisia ja moniulotteisia ihmisiä niin hyvässä kuin pahassakin.