Ruokaherkkyys, eli kun ruoka katosi maailmasta
Alkaessani tutustua syvällisemmin autismijuttuihin ja aistiherkkyyksiin opin, että on olemassa sellainenkin asia kuin ruokaherkkyys. Koska olen niitä ihmisiä, joilla isommat aistiherkkyydet tulevat kausittain tai kohtauksittain, laitoin asian korvan taakse. Ruokayliherkkyyden kerrottiin olevan maku- haju- ja tuntoaistin häiriö, jonka seurauksena ruoka ei maistu eikä tunnu siltä kuin pitäisi, mistä vuorostaan seuraa rajoittunutta ruokailua. Näin jälkiviisauden valossa jotain opin, vaan en tajunnut asiasta yhtään mitään.
Olen se tyyppi, jonka mielestä kuormittavimmissakin ja invalidisoivimmissakin aistiherkkyyksissä on kiehtova ja kiinnostava puolensa (tästä lisää myöhemmin) . Mutta ruokaherkkyydestä puhumisen haluan aloittaa sanomalla, että jos sellainen iskee kimppuuni seuraavassa elämässä, se on liian pian.
Ruokaherkkyys on ensinnäkin sitä, että maailmasta katoaa ruoka -hyvin kirjaimellisesti. Jääkaapissa löytyvät asiat muistuttavat parhaassa tapauksessa keittiön mattoa: ei-syötäviä asioita. Pahimmillaan ne muistuttivat lähinnä mätäneviä jätekasoja. Ennen kuin alkaa tsempata ruokaherkkyyden kanssa kamppailevaa ihmistä yrittämään syömistä, kannatta testata kykyjään motivoimalla itsensä syömään aamiaismurojen sijasta lautasellinen ravinnerikasta kanankakkaa. Siitä vain reippaasti yrittämään ja siedättymään! Eihän ihminen syömättäkään pärjää!
Niinpä minä löysin itseni elämästä reilut pari kuukautta viidellä ruoka-aineella. Ensimmäisiin oivalluksiini kuului se, että ruokaherkkyys ei suinkaan rajoitu vain ruokailutilanteisiin. Ehei. Se tekee myös kaupassa käymisestä tai ruuan näkemisestä muissa yhteyksissä sietämätöntä. Tuoreen leivän tuoksu? Oksennus nousee suuhun. Kauniisti katettu kahvipöytä herkkuineen? Naamalle hiipii vaaleanvihertävä sävy. Sitä rataa.
Kaikki lämmin ruoka oli jo ajatuksen tasolla kuvottavaa mössöä. Pehmeät ruuat tuntuivat sahajauhoilta, ei-pehmeät siltä kuin olisi koittanut pakottaa itseään nielemään legopalikoita- toki sillä erotuksella, että sahajauhot tuoksuvat aika raikkaalle, legot eivät tuoksu lainkaan, eikä kumpikaan etenkään haiskahda vettyneeseen pahviin pakatulta rotanraadolta. Koittaessani alkuvaiheessa löytää jotakin syömäkelpoista opin myös, ettei ruokaherkän syömäkelpoisiksi laskemilla asioilla ole mitään tekemistä lempiruokien kanssa, vaan ne olivat varsin satunnaisia ruokia jotka eivät olleet aiemmin herättäneet suuria intohimoja.
Toinen asia, mitä alan kirjallisuudessa ei käsitelty ollenkaan riittävällä painokkuudella oli, ettei terveestä järjestä ja tahdonvoimasta ole mitään apua siinä vaiheessa, kun aistit menevät lakkoon. Ei auta kertoa itselleen, että nyt edessä on lempiruokaa. Eipäs olekaan.
Ei auta luennoida terveellisyydestä, tai edes siitä, että ihmisen on pakko syödä. On pakko, on, mutta minkäs teet jos ruokaa ei ole? Kyllähän ihminen syö mitä vaan, jos on tarpeeksi nälkä? No ei muuten syö, samantapaisista syistä kuin miksi leipäjonojen vaihtoehdoksi ei esitetä, että köyhät voisivat järsiä sohvansa ja siirtyä sitten puremaan kuusenjuuria.
Niin, nälkä. Jotenkin olin erehtynyt kuvittelemaan, että ruokaherkkyys on vähän samantapainen juttu kuin ruokahalun häviäminen sairaana. Vaan eipäs ollutkaan. Ruokahalu ja näläntunne toimivat tavalliseen tapaan. Missään vain ei ollut syötävää, lukuunottamatta niitä viittä ruokaa joista yksi oli sokeroimaton puolukkasurvos, ja toinen rasvaton viili pieninä annoksina.
Ne viisi syötävää asiaa löytyivät sinänsä kätevästi ruokakaupasta -toki huolella haudattuna haisevien, kuvottavien ja ällöjen tuotteiden sekaan. Koska ruokakaupassa oksentaminen ei olisi ollut sosiaalisesti suotavaa, päädyinkin ruokaostoksille yleensä nälkäisenä, ajatellen painokelvottomia ajatuksia tyypeistä, joiden mielestä nälkä on paras mauste ja joiden mielestä on hyvin ammattitaitoista puhua vähättelevästi ”rajoittuneena ruokailuna” siitä tilanteesta jossa autistin maailmasta katoaa ruoka. Niin älyvapaata termiä ei taatusti ole keksinyt kukaan, joka on elänyt muutamankin viikon viidellä satunnaisella ruoka-aineella, nälissään ja epätietoisena siitä, koska tämä loppuu, vai loppuuko ylipäätään.
Huolimatta siitä, että olen niitä ihmisiä, joille laihtuminen on periaatteessa vain hyvästä, viikkojen vieriessä ihmiset ympärilläni alkoivat olla huolissaan. Minä koitin selvitellä, löytyisikö maasta ravitsemusterapeuttia joka osaisi auttaa ihmistä jonka maailmasta ruoka on kadonnut. Ei löytynyt.
Löytyi vain esimerkkejä autisteista, joiden asiat ovat vielä huonommin, kuten ihmisistä, jotka voivat syödä pelkkää margaritapizzaa tai juustohampurilaisia, ja siten saavat kestää kaiken muun päälle vielä paheksuntaa ruokavalionsa epäterveellisyydestä. Puolukoissa ei ainakaan ollut sitä ongelmaa!
Huolestuttavampia olivat tarinat heistä, joilla ruokaherkkyys oli kerran puhjettuaan jäänyt pysyväksi, tai joilla se oli synnynnäinen perusherkkyys. Viikkojen kuluessa ruuat, joihin olin alunpitäen suhtautunut neutraalisti, alkoivat tympiä oikein kunnolla. Ei auttanut, sillä vaihtoehtoja ei ollut eikä niitä hartaasti toivomalla tullut. Tätä kirjoittaessani kolme listan viidestä aineksesta on sellaisia, joita en ole syönyt tähän päivään mennessä, eikä mikään niistä ole sellainen, mitä tekisi välillä erityisesti mieli.
Loppu osoittautui tällä kertaa onnelliseksi. Vähitellen huomasin, että saatoin maistaa jotakin listani ulkopuolella olevaa. Siitä se lähti, ja lopulta tilanne normalisoitui itsestään aivan kuten se oli alkanutkin. Huomatessani, ettei maailma ympärilläni ollut muuttunut lempeämmäksi sillä välin kun minä olin keskittynyt vaikeuksieni kanssa taistelemiseen, aloin vakavasti harkita uran suunnan vaihtamista ja alkamista täyspäiväiseksi autismiymmärryksen edistäjäksi.
Aistiherkkyydet ovat perusautismia, mutta samalla ne ovat niitä juttuja joita on vaikea ymmärtää kunnolla vain ulkopuolelta tarkastelemalla. Jos haluat ymmärtää aistiherkkyyksiä paremmin, tutustu Kaiaon koulutustarjontaan tai laita viestiä osoitteeseen saara.reiman@kaiao.fi