Mitä on autismipositiivisuus?

Autismipositiivisuus (engl.autism pride) muistuttaa kaikkia maailman muita -positiivuus ja pride-loppuisia termejä sillä lailla, ettei siinä ole kyse siitä ajatuksesta että vähemmistöön kuuluvat olisivat jotenkin muita parempia ihmisiä tai superihmisiä, jotka ansaitsevat erityistä paapomista ja jalustalle nostamista. Kysymys on siitä, että maailmassa, jossa vähemmistöön kuuluminen on lähtökohtaisesti stigmatisoitua, epänormaalia, ei-toivottavaa, arveluttavaa ja hävettävää, yhdenvertaiseen ja tasapainoiseen ”nollatilanteeseen” pyrkiminen näyttää perinteisiä rakenteita vastaan selkeän positiiviselta. Stigmojen purkaminen, saavutettavuuden parantaminen ja hyvinvoinnin lisääminen ovat myönteisiä asioita ja positiivista tekemistä.

Autismikirjon ihmiset ovat vähemmistö, joka kärsii samoista ongelmista kuin muutkin vähemmistöryhmät. On ihmisiä, jotka ajattelevat, että maailma olisi parempi paikka, jos kaikki kuuluisivat neurotyypilliseen enemmistöön. Toisten mielestä autismi on sairaus, vamma ja onnettomuus, jolloin on aivan luonnollista, että monet autistit kärsivät masennuksesta ja syrjäytyvät. Mikä ihme se nyt on, että on rankkaa olla toisen luokan kansalainen?

Aivan liian monet neurotyypilliset ottavat oikeudekseen kertoa meille, keitä olemme ja mihin varmasti pystymme tai emme pysty. Aivan liian monet haluavat hyvää tarkoittavan mikroaggressiivisesti holhota meidät syrjään ja piiloon. Autismipositiivisuus ei tällöin väitä, että autistina eläminen olisi huippuhienoa (friikkiyttäminen puhuttaessa autistien vahvuuksista on aivan oma ongelmahetteikkönsä), vaan että se on ok. Se on yksi ihmisenä olemisen alalaji, jolla on oma arvonsa ihmisyyden kirjolla.

Autismipositiivisuus tuo esiin sitä, että olemme yksilöitä eikä ihmisestä vielä tiedä kaikkea (tai mitään) olennaista jos tietää hänen olevan autisti. Lisäksi autismipositiivisuuteen kuuluu autismin näkyväksi tekeminen. Meitä on väestöstä arviolta pari prosenttia. Se ei ole aivan vähän. Suuri osa meistä on myös päällisin puolin aivan normaalin oloisia, mitä se nyt sitten tarkoittaakaan.

Ennen kaikkea autismipositiivisuus on kuitenkin toivoa. Omalla kohdallani autismikaapista ulos tuleminen ei ole tarkoittanut suurten haasteiden loppumista, vaikka diagnoosista on ollut apua parinkin ison ongelman voittamisessa. Vanhojen pulmien tilalle on kuitenkin tullut uusia. Kokemukset ennakkoluuloista ja syrjinnästä ja väliinputoamisesta olivat minulle vieraita ennen kuin nimeeni alkoi yhdistyä a-sana.

Näin ei pitäisi olla. Autismin pitäisi olla asia, johon suhtaudutaan kuin silmien väriin: sen voi huomata, siitä voi tykätä tai olla tykkäämättä, päätellä kaikenlaista enemmän ja vähemmän osuvaa -ja suunnilleen sen pituinen se. Sitä ymmärretään. Tasa-arvo olisi siten se tilanne, jossa vaikeuksiinsa saa kunnollista apua, vahvuuksiaan pystyy käyttämään täysillä, eikä kohtelu riipu siitä tietävätkö ihmiset sinusta tähän yhteen viiteryhmään kuulumisen vai eivät.

Tasa-arvoon pääsemiseksi tarvitaan kuitenkin tiedon ja autismiymmärryksen lisäämistä, ennakkoluulojen hälvenemistä ja arkisten esteiden poistamista -siis työtä ja yrittämistä. Ihmeitä se ei onneksi vaadi, vaan ainoastaan sitä että yhä useampi taho ja ihminen herää toimimaan siltä pohjalta, että tasa-arvo ja monimuotoisuus kaikissa mittakaavoissa ovat hyviä asioita -myös silloin kun puhutaan autismista.

Jos organisaatiosi haluaa ymmärtää paremmin autismikirjon ihmisiä ja edistää tasa-arvoa, Kaiao voi todennäköisesti olla avuksi. Koulutusten lisäksi Kaiaolta saa apua hankesuunnitteluun, palvelumuotoiluun, toimitilojen ja palveluiden aistiystävällisyyden parantamiseen ja sisällöntuotantoon.